Heräsin tuttuun solinaan, en puron vaan paikallisen juorutoimiston, Mercedes Ah Kalanpään pohjattomasta saivosta kumpuavaan puheensolinaan.
Tai oikeastaan kokolailla kälätystä se oli ja minua vähän jurppi kuunnella niitä tunkioturinoita.
Mutta kun olen seikkailemaan lähtenyt, niin en ala hevillä jurnuttamaan, se on minun marsumottoni. Yksi parhaista.
Kuuntelin toisella korvalla Mercedes Ah Kalanpään pulinaa ja kehittelin samalla alkavan päivän suunnitelmia.
Tuumailin mihin yöllinen vieraani Sepuli oli lähtenyt jo aamuvarhain.
-Ah ja kalanpää, tiedätkö mikä se hassu sopuli nyt kuvittelee olevansa, Mercedes Ah Kalanpään sanat saivat minut höristelemään korviani.
-Marsu, siis luulee olevansa marsu, sellainen lyhyt lyllertävä karvamakkara, ah ja kalanpää.
-Tuli vastaani tuolla polulla ja kertoi lähtevänsä seikkailemaan, siis seikkailemaan koska hän on muka seikkailumarsu ah ja kurkkuun jäänyt kalanruoto.
Mieleni teki vastata kuukkelille samalla nuotilla, mutta arvasin linnun haastavan minua vain kinaan, jossa saisi ovelasti ongittua lisää juoruttavaa.
Päätin olla hiljaa ja valmistauduin jatkamaan matkaani.
-Tuppisuu, ah ja kalanpää, tuppisuu ei puhu juu, samanlainen olet kuin se Sopulikurun viimeinen sopuli.
-Kuka, älähdin.
Karvani sähköistyivät ja ihoni oli marsunlihalla.
-Pappa Tunturisopuli, tuppisuita tyynni kumpikin ah ja kalanpää,kuukkeli jäkätti ja lehahti lentoon ennen kuin ehdin sanoa mitään.
Olisin kysellyt Mercedes Ah Kalanpäältä Sopulikurusta ja hänen mainitsemastaan Pappa Tunturisopulista, mutta ehkä oli parempi näin.
Kuukkeli olisi vaatinut tiedonjaostaan kuitenkin kokolailla mittavan määrän vastaturinointia ja lisää juorunaiheita.
Matka jatkui, sillä seikkailemaanhan olin tullut enkä aikonut luovuttaa ennen kuin löytäisin Sopulikurun ja Pappa Tunturisopulin.
Ylitin kiviä ja mukavan kimmoisaa jäkälikköä. Tulin vaivoin maastosta erottuvalle polulle, jonka arvasin vanhaksi sopulireitiksi.
Tiesin niiden olemassaolosta tarinoista joita olin kuullut lapsena.
Lähdin kulkemaan polkua, jonka ääriviivat pystyin vain vaistoillani erottamaan.
Muistin kuinka tarinoissa sopulit olivat kulkeneet tällaisia polkuja. Varsinkin Sopuliturkki.
Olin kuunnellut tarinoita marsukopin katolla ja katsellut ikkunasta yötaivaalle, jossa tähdet tuikkivat äärettömyydessä.
Olin ajatellut Sopuliturkkia, joka kaukaisessa erämaassa
seikkaili ja sai elää villin luonnon keskellä jännittävää elämää.
Olisinpa minäkin kuin tuo Sopuliturkki. Eläisin villissä luonnossa, erämaassa ja pelastaisin toisia eläimiä vaaroista.
Minusta kerrottaisiin tarinoita leireissä ja luokseni tultaisiin
apua hakemaan.
Turvallinen marsunelämä tuntui tylsältä railakkaan sopulielämän rinnalla. Olinhan vain marsupoika, tuiki tavallinen kuikuttaja
Kuitenkin marsusydämeni oli täynnä seikkailunhaluja.
Ja nyt olin täällä lapsuuteni tarinoiden maisemissa.
Haaveeni oli toteutunut viimeinkin.
Ja mitä olin matkallani kohdannut.
Sopulin, joka ei halunnut olla sopuli, juoruilevan kuukkelin ja epämääräisiä vihjeitä salaperäisestä Sopulikurusta.
Pettymys valui sisimpääni kuin usva hyiselle hallasuolle.
-Mihin marsu marssii?
Nostin katseeni ja näin vanhan sopulin kököttävän mopedin istuimella, mittaillen minua tutkivasti jämerällä katseellaan.Arvasin kohdanneeni Pappa Tunturisopulin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti